Avaan puisen oven ja astun päivän ensimmäisen askeleen ulkoilmaan. Lämmin tuuli osuu kasvoihin heti – se sama pehmeä, hieman tuoksuva tuulenvire, jonka tuntee aina, kun on jossain paljon etelämpänä kuin Suomessa. Kainalossa on läppäri, jalassa on sandaalit, ja kävellessäni kohti ulos rakennettua coworking-tilaa katson sivusilmällä, miten aurinko nousee hitaasti puiden takaa. Päivästä on tulossa taas kaunis – niin kuin täällä lähes aina.
Piha on vielä hiljainen. Ketään ei näy missään, koska suurin osa joko nukkuu tai on jo lähtenyt ennen auringonnousua ottamaan päivän ensimmäiset aallot mereltä. Kuulen vain eri eläinten ääniä ja kaukaa moottoripyörän hurinan – unohtamatta moskeijan aamurukouskutsua. Pääsen omalle vakiopöydälleni, samaan paikkaan, jossa olen pitänyt etätyöpistettäni jo melkein kahden viikon ajan. Puinen pöytä, varjostava katos, vieressä kasveja ja kauempana palmunlatvat, jotka keinuvat tuulen vireestä kevyesti. Asetan läppärin alas, avaan kannen ja aloitan työpäiväni.nen ja aloitan työpäiväni.
Parasta etätyössäni ulkomailla on aikaero. Kuuden tunnin hyppy eteenpäin tekee itsestäni hieman superihmisen. Tai ainakin se tuntuu siltä. Kun avaan koneen, Suomessa on vasta yö tai joillekkin ihmisille todella aikainen aamu. Kaikki muut ovat vielä unessa, mutta minä olen jo täydessä vireessä työstämässä päivän hoidettavia asioita. Se tuntuu jopa melkein huijaukselta. Saan tehtyä kaikki kiireellisimmät asiat pois ennen kuin Whatsappin viestit herää eloon ja sähköposti alkaa piipata. Voin varata aamun vaativimmalle tehtävälle: luovalle ajattelulle.
Toiseksi paras asia on valo. Aurinko nousee joka päivä. Se ei kuulosta Suomessa asuvalle mitenkään ihmeelliseltä kesäkuussa, mutta marraskuussa se on melkein käsittämätöntä ylellistä luksusta. Laskin viime marraskuun tienoilla, että en nähnyt aurinkoa miltein kuukauteen. Siltä se kieltämättä hieman tuntuikin.
Kun Suomessa vietetään vuoden harmainta kuukautta, valo katoaa jo iltapäivällä, ihmiset puhuvat kaamosmasennuksesta, ja monella on sellainen olo, että koko kuukausi on yksi pitkä maanantai. Väsymys on oletusarvo, ei poikkeus. Itse kerään samaan aikaan D-vitamiinia ulkona syödyn lounaan aikana, kävelen sandaalit jaloissa resortin läpi ja huomaan, etten edes muista, milloin olisin viimeksi ollut oikeasti uupunut. Voin tehdä iltapäivällä puheluita varjossa, läppäri pöydällä ja taustalla meren kohina, ja silti päivän viimeiset tunnit tuntuvat kevyiltä – eivät selviytymiseltä.
Valolla on suora vaikutus mielialaan ja vireystilaan, ja sen huomaa arjessa: ajatus kulkee paremmin, ärsytys jää pienemmäksi, pienet vastoinkäymiset eivät tunnu niin raskailta. Kun ympäristö tuntuu kevyemmältä, myös työhön liittyvät haasteet tuntuvat ratkaistavammilta.
Etätyö ulkomailla ei ole pelkkää palmun alla olemista – oikeasti olen suurimman osan ajasta ihan tavallisesti koneella. Mutta se, mihin koneen voi avata, tekee eron. Haluan silti sanoa ääneen, ettei tällainen arki ole mikään itsestäänselvyys – eikä kaikille edes mahdollinen. Kaikki työt eivät taivu etätyöhön, kaikki elämäntilanteet eivät jousta, eikä kaikilla ole taloudellista tai henkistä turvaa pakata läppäriä ja hypätä lentokoneeseen.
Oma tilanteeni on monella tapaa etuoikeutettu, enkä halua väittää, että “kaikkien pitäisi vain tehdä samoin”. Uskon silti, että melkein jokaisella meistä on ainakin pieni pala liikkumavaraa sen suhteen, millaista arkea rakennamme. Kaikkien arki ei voi sijaita tropiikissa, mutta monen arki voisi olla edes vähän omannäköisempi.
En tiedä vielä, missä olen ensi vuonna marraskuussa. Mutta sen tiedän, että minulla on ainakin jonkin verran valtaa vaikuttaa siihen, miltä arkeni näyttää – ja se tunne on aika arvokas.
Inspiroivin terveisin,
Susanna Soini
Markkinointi
Helsingin Yrittäjänaiset ry